Paraurheilijoiden 900 euron omavastuu 2018 – mistä kohussa oli kyse ja miksi se ei edistänyt yhdenvertaisuutta

Suomen Urheiluliiton (SUL) vuonna 2018 perimä 900 euron omavastuumaksu parayleisurheilun EM-kisoihin valituilta urheilijoilta nousi laajaksi puheenaiheeksi. Maksu koski niitä paraurheilijoita, jotka eivät yltäneet mitalille Berliinin arvokisoissa – vastaavaa maksua ei peritty vammattomilta yleisurheilijoilta. Kohu nosti esiin ison kysymyksen: toteutuuko yhdenvertaisuus suomalaisessa huippu-urheilussa, jos osa urheilijoista joutuu maksamaan arvokisaosallistumisestaan vamman takia? Tässä artikkelissa käydään läpi, mitä tapahtui, mitä omavastuu käytännössä tarkoitti, miten laki aihetta säätelee ja miten paraurheilua Suomessa rahoitetaan.

Mistä paraurheilijoiden omavastuukohussa oli kyse?

Kyse oli siitä, että Suomen Urheiluliitto peri parayleisurheilun EM-kisoihin valituilta urheilijoilta jopa 900 euron omavastuuosuuden, ellei urheilija voittanut kisoista mitalia. Kisat olivat parayleisurheilun EM-kilpailut Berliinissä 20.–26. elokuuta 2018, ja ne järjestettiin Friedrich-Ludwig-Jahn-Sportparkissa. Asia tuli julkisuuteen kisaviikolla, kun suomalainen pituushyppääjä Ronja Oja kertoi somessa välttäneensä maksun vain, koska voitti pronssia. Ilman mitalia hän olisi joutunut maksamaan omavastuun itse.

Tilanne herätti nopeasti kritiikkiä, koska samaan aikaan Berliinissä kisanneilta vammattomilta yleisurheilijoilta ei peritty vastaavaa maksua. Näin kaksi urheilijaryhmää asetettiin eri asemaan sen perusteella, oliko urheilijalla vamma vai ei. Juuri tämä epäsymmetria teki tapauksesta periaatteellisen kysymyksen eikä vain yksittäisen maksuriidan.

Mikä on omavastuumaksu urheilussa?

Omavastuumaksu tarkoittaa urheilussa sitä osuutta kisamatkan tai valmennuksen kuluista, jonka urheilija maksaa itse sen sijaan, että lajiliitto tai rahoittaja kattaisi koko summan. Arvokisamatka sisältää tyypillisesti lentoja, majoitusta, ruokailua, valmentajien ja huoltajien kuluja sekä mahdollisia avustajakuluja. Kun liitto ei kata kaikkea, osa jää urheilijan itsensä maksettavaksi.

Omavastuut eivät sinänsä ole urheilussa harvinaisia, ja monissa lajeissa urheilijat osallistuvat kustannuksiin. Olennaista tässä tapauksessa oli kuitenkin kaksi asiaa: maksu oli suuri (900 euroa) ja se kohdistui vain paraurheilijoihin. Lisäksi maksu oli ehdollinen – se lankesi vain, jos urheilija ei yltänyt mitalille. Käytännössä tämä tarkoitti, että heikommin menestynyt urheilija maksoi enemmän kuin menestynyt, mikä lisäsi taloudellista painetta juuri niille, joilla tulostavoite ei täyttynyt.

Miksi omavastuuta perittiin vain paraurheilijoilta?

Suomen Urheiluliiton perustelu oli kustannuksissa. Liiton silloisen valmennusjohtajan Jorma Kemppaisen mukaan omavastuuosuuksia oli käytetty parayleisurheilussa laajemmin vuoden 2011 MM-kisojen jälkeen. Silloin oli huomattu, että kustannukset urheilijaa kohden olivat parayleisurheilussa huomattavan suuret verrattuna vammattomiin tai nuoriin urheilijoihin.

Paraurheilun korkeampiin kuluihin on konkreettisia syitä. Moni paraurheilija tarvitsee arvokisamatkalla henkilökohtaisen avustajan, erikoisvalmisteisia apuvälineitä kuten kilpapyöratuoleja tai proteeseja sekä niiden kuljetusta ja huoltoa. Nämä nostavat matkan hintaa urheilijaa kohden. Kriitikoiden mukaan juuri tämä on kuitenkin väärä peruste periä urheilijalta omavastuuta: vammasta aiheutuvat lisäkulut eivät ole urheilijan oma valinta, vaan osa sitä todellisuutta, joka yhdenvertaisuuden näkökulmasta pitäisi tasoittaa.

Miksi maksu herätti arvostelua yhdenvertaisuuden näkökulmasta?

Arvostelun ydin oli, että omavastuu asetti paraurheilijat ja vammattomat urheilijat eri viivalle. Invalidiliiton silloinen pääjohtaja Petri Pohjonen piti tietoa huolestuttavana ja totesi, ettei omavastuumaksu aseta paraurheilijoita ja urheilijoita samalle viivalle eikä edistä yhdenvertaisuutta. Pohjosen mukaan tähän velvoittavat YK:n vammaissopimus ja yhdenvertaisuuslaki, joissa säädetään vammaisten yhdenvertaisuutta edistävistä toimenpiteistä.

Yhdenvertaisuusajattelussa erotetaan muodollinen ja tosiasiallinen yhdenvertaisuus. Muodollisesti sama kohtelu – esimerkiksi "kaikki maksavat kulunsa itse" – voi käytännössä johtaa epätasa-arvoon, jos lähtökohdat ovat erilaiset. Jos vammasta aiheutuu väistämättä lisäkuluja, samansuuruinen tai suurempi maksu rasittaa paraurheilijaa enemmän kuin vammatonta. Tämä on yksi syy, miksi tapaus nostettiin juuri yhdenvertaisuuskysymyksenä eikä pelkästään budjettikysymyksenä. Sama jännite näkyy laajemminkin suomalaisessa liikuntakulttuurissa, jossa uusissa liikuntalajeissa korostetaan yhdenvertaisuutta yhä vahvemmin.

Mitä positiivinen erityiskohtelu tarkoittaa?

Positiivinen erityiskohtelu tarkoittaa toimia, joilla jo lähtökohtaisesti heikommassa asemassa olevaa ryhmää tuetaan, jotta tosiasiallinen yhdenvertaisuus toteutuisi. Suomen yhdenvertaisuuslain (1325/2014) 9. pykälän mukaan tällainen oikeasuhtainen erityiskohtelu, jonka tarkoituksena on tosiasiallisen yhdenvertaisuuden edistäminen tai syrjinnästä johtuvien haittojen estäminen, ei ole syrjintää.

Petri Pohjonen peräänkuulutti urheiluun juuri lisää positiivista erityiskohtelua, jotta myös paraurheilijoilla olisi tasavertaiset lähtökohdat harrastaa urheilua ja kilpailla siinä. Käytännössä se voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vammasta aiheutuvat kulut katetaan, jotta vammainen urheilija voi tosiasiallisesti osallistua kilpailuun yhdenvertaisesti muiden kanssa. Ajatuksena ei siis ole antaa paraurheilijalle etua, vaan poistaa se taloudellinen este, joka syntyy vammasta – ei urheilijan omista valinnoista.

Miten JYSK ja muut kumppanit reagoivat?

Suomen Paralympiakomitean pitkäaikainen yhteistyökumppani JYSK Suomi ilmoitti kohun aikana korvaavansa mitaleiden ulkopuolelle jääneiden parayleisurheilijoiden omavastuuosuudet. Näin kukaan Berliinissä kisannut suomalainen paraurheilija ei lopulta joutunut maksamaan 900 euron maksua omasta pussistaan.

Yritysten tuki paraurheilijoille ei ollut uutta. Esimerkiksi JYSK on jakanut myös stipendejä nuorille paraurheilijoille yhteistyössä Paralympiakomitean kanssa. Pohjonen kuitenkin korosti, että vaikka kumppanin apu oli hyvä uutinen, omavastuuosuus pitäisi poistaa kokonaan Suomen Urheiluliiton virallisista valintaperusteista. Hänen mukaansa vain näin yhdenvertaisuus toteutuisi aidosti – sponsorin kertaluonteinen apu ei poista rakenteellista epäkohtaa, vaan paikkaa sen vain yhden kerran. Tämä on tapauksen keskeinen opetus: hyväntekeväisyys ja järjestelmän korjaaminen ovat eri asioita.

Miten Suomi erosi muista maista?

Suomen malli erosi selvästi esimerkiksi Ruotsin käytännöstä, ja tapaus sai huomiota myös Ruotsin mediassa. Ruotsalainen moniottelija Bianca Salming piti maksua järkyttävänä, ja Ruotsin parayleisurheilujoukkueen johtaja Magnus Olsson totesi, ettei Ruotsi koskaan perisi vastaavaa maksua ja että Ruotsin liitto kattaa urheilijoiden matkakulut. Olssonin mukaan urheilijalle syntyy valtava paine, jos häneltä puuttuu rahaa osallistumiseen. Seuraava taulukko havainnollistaa eroa.

Vertailu osoittaa, että kyse ei ollut väistämättömästä pakosta vaan valitusta rahoitusmallista. Kun naapurimaa kattoi vastaavat kulut, suomalaista ratkaisua oli vaikea perustella pelkällä kustannussyyllä.

Mitä viranomaiset ja liitot tekivät?

Tapaus eteni nopeasti viranomaiskäsittelyyn. Silloinen urheiluministeri Sampo Terho ilmoitti selvittävänsä, oliko omavastuukäytäntö ollut urheilijoiden kannalta oikeudenmukainen, ja halusi kuulla asiasta Suomen Urheiluliitolta. Myös yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiä alkoi selvittää maksun suhdetta yhdenvertaisuuslakiin.

Invalidiliitto puolestaan pyysi Suomen Urheiluliitolta selvitystä asiasta. Julkinen paine ja viranomaisten kiinnostus veivät keskustelua siihen suuntaan, että urheilujärjestöjen tuli arvioida käytäntöjään uudelleen nykyajan arvoja vasten. Laajempaa huolta paraurheilijoiden asemasta on pitänyt yllä myös se, että urheilun tulee olla turvallista ja syrjimätöntä kaikille – sama periaate, jota tukee esimerkiksi urheilun Et ole yksin -palvelu häirintä- ja epäasiallisissa tilanteissa.

Miten paraurheilua rahoitetaan Suomessa?

Paraurheilun rahoitus Suomessa koostuu useasta lähteestä: valtion liikuntamäärärahoista, lajiliittojen ja Suomen Paralympiakomitean tuesta, yritysyhteistyöstä sekä urheilijoiden omasta ja lähipiirin panoksesta. Huippu-urheilun tukirakenteet ovat muuttuneet vuosien varrella, ja esimerkiksi huippu-urheiluyksikön rooli on herättänyt keskustelua siitä, miten tuki kohdennetaan.

Käytännön tasolla rahoitusta kanavoidaan myös seuroille ja nuorille. Olympiakomitean tuki paikallisille liikuntakerhoille on yksi esimerkki siitä, miten liikunnan perusrahoitusta jaetaan. Yksittäisen paraurheilijan arjessa tuen määrä ja ennustettavuus ratkaisevat paljon: kun rahoitus on vakaata, urheilija voi keskittyä harjoitteluun. Monelle paraurheilijalle liikunnallinen elämäntapa lähtee samoista lähtökohdista kuin muillakin – esimerkiksi paraurheilija Toni Piispanen on jakanut vinkkejä liikunnallisen elämäntavan aloittamiseen.

Yleisimmät väärinkäsitykset ja sudenkuopat

Aiheeseen liittyy muutamia toistuvia väärinkäsityksiä, jotka kannattaa oikaista:

• "Kukaan ei lopulta maksanut, joten ongelmaa ei ollut." Sponsori kattoi maksut kertaluonteisesti, mutta omavastuu säilyi virallisissa valintaperusteissa. Rakenteellinen epäkohta ei poistu yhden vuoden paikkauksella.
• "Omavastuu koski kaikkia urheilijoita tasapuolisesti." Maksu kohdistui parayleisurheilijoihin, ei vammattomiin yleisurheilijoihin. Juuri tämä epäsymmetria oli kohun ydin.
• "Korkeammat kulut oikeuttavat korkeamman maksun." Kulut todella ovat korkeammat, mutta ne johtuvat vammasta, eivät urheilijan valinnoista. Yhdenvertaisuusnäkökulmasta juuri nämä kulut olisi perusteltua tasoittaa positiivisella erityiskohtelulla.
• "Positiivinen erityiskohtelu on syrjintää vammattomia kohtaan." Yhdenvertaisuuslain mukaan oikeasuhtainen erityiskohtelu tosiasiallisen yhdenvertaisuuden edistämiseksi ei ole syrjintää.
• "Mitalipakko oli vain urheilullinen tavoite." Kun maksu lankesi vain ilman mitalia, se loi taloudellista painetta ja rankaisi heikommin menestyneitä – eli niitä, joilla oli jo muutenkin vaikeampi kisa.

Kenelle aihe on tärkeä ja miksi se on yhä ajankohtainen?

Aihe on tärkeä paraurheilijoille, lajiliitoille, päättäjille ja kaikille urheilun yhdenvertaisuudesta kiinnostuneille. Tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten muodollisesti "neutraali" käytäntö voi käytännössä asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan – ja miten lainsäädäntö, julkinen keskustelu ja rahoitusratkaisut nivoutuvat yhteen.

Vaikka kyseinen 900 euron maksu ratkesi vuonna 2018, sen nostama kysymys on pysyvä: miten varmistetaan, että vamma ei muodostu taloudelliseksi esteeksi huippu-urheilussa? Vastaus ei ole yksittäisen yrityksen hyväntekeväisyys vaan kestävät, läpinäkyvät rahoitus- ja valintaperusteet. Siksi tapaus kannattaa muistaa esimerkkinä aina, kun arvioidaan urheilun yhdenvertaisuutta.

Usein kysytyt kysymykset (FAQ)

Kuinka suuri paraurheilijoiden omavastuu oli ja mihin kisoihin se liittyi?

Omavastuu oli enimmillään 900 euroa, ja se liittyi parayleisurheilun EM-kisoihin Berliinissä 20.–26. elokuuta 2018. Maksu koski Suomen Urheiluliiton valitsemia paraurheilijoita, jotka eivät yltäneet mitalille.

Miksi maksua perittiin vain ilman mitalia jääneiltä?

Käytännön mukaan mitalin voittanut urheilija vapautui omavastuusta. Näin maksu kohdistui vain niihin, jotka eivät menestyneet tavoitellusti, mikä lisäsi heidän taloudellista paineltaan ja herätti arvostelua.

Mikä on positiivinen erityiskohtelu?

Se tarkoittaa oikeasuhtaisia toimia, joilla heikommassa asemassa olevaa ryhmää tuetaan tosiasiallisen yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi. Suomen yhdenvertaisuuslain mukaan tällainen erityiskohtelu ei ole syrjintää.

Joutuivatko urheilijat lopulta maksamaan omavastuun itse?

Eivät. Suomen Paralympiakomitean kumppani JYSK Suomi ilmoitti korvaavansa mitaleiden ulkopuolelle jääneiden parayleisurheilijoiden omavastuut. Invalidiliitto piti tätä hyvänä, mutta vaati maksun poistamista kokonaan valintaperusteista.

Miten Suomen malli erosi muista maista?

Esimerkiksi Ruotsi kattoi paraurheilijoiden matkakulut eikä perinyt vastaavaa omavastuuta. Ruotsalaiset urheilijat ja joukkuejohto arvostelivat Suomen käytäntöä julkisesti, mikä osoitti, ettei maksu ollut väistämätön.