Uusissa liikuntalajeissa korostetaan yhdenvertaisuutta

Skeittaus, roller derby, parkour ja potkulautailu ovat esimerkkejä niin sanotusta vaihtoehtoliikunnasta – omaehtoisista lajeista, joiden ympärille on syntynyt nuorisokulttuureja, joissa korostetaan yhdenvertaisuutta ja keskinäistä kunnioitusta. Näitä lajeja harrastavat nuoret rakentavat tietoisesti avoimempaa ja moninaisuutta arvostavaa liikuntakulttuuria, joka haastaa perinteisen kilpaurheilun hierarkioita ja ulossulkemista. Tässä artikkelissa käydään läpi, mitä vaihtoehtoliikunta tarkoittaa, miksi yhdenvertaisuus nousee siinä keskeiseksi arvoksi ja mitä aiheesta kertoo yhteiskuntatieteiden maisteri Anni Rannikon väitöstutkimus.

Mitä vaihtoehtoliikunta tarkoittaa?

Vaihtoehtoliikunnalla tarkoitetaan omaehtoisia, usein nuorten itse organisoimia liikuntalajeja, jotka ottavat tietoisesti etäisyyttä perinteisen seura- ja kilpaurheilun rakenteisiin. Toisin kuin vakiintuneissa lajeissa, vaihtoehtoliikunnassa ei yleensä ole aikuisten ohjaamia treenejä, jäykkää sarjajärjestelmää tai pakollista kilpailemista. Tilalla ovat luovuus, omien tavoitteiden asettaminen ja vertaisoppiminen: taitoja opitaan kavereilta, videoilta ja kokeilemalla.

Käsite kattaa kirjon katu- ja kaupunkikulttuurista nousseita lajeja, joita yhdistää matala organisoituminen ja vahva yhteisöllisyys. Monelle harrastajalle juuri ryhmän tuki ja yhdessä tekemisen meininki ovat tärkeimmät syyt aloittaa laji ja pysyä siinä. Tämä erottaa vaihtoehtoliikunnan selvästi tulos- ja mitalikeskeisestä huippu-urheilusta.

Mitkä lajit kuuluvat vaihtoehtoliikuntaan?

Yleisimmin vaihtoehtoliikuntaan luetaan skeittaus, parkour, roller derby ja potkulautailu, mutta rajat ovat liukuvat. Monet katutanssin, BMX-pyöräilyn, kiipeilyn ja longboardauksen muodot jakavat saman omaehtoisen ja yhteisöllisen eetoksen. Alla oleva taulukko kokoaa neljän tunnetuimman lajin taustat ja sen, miten yhdenvertaisuus niissä näkyy.

Miksi uusissa lajeissa korostetaan yhdenvertaisuutta?

Yhdenvertaisuus nousee vaihtoehtoliikunnassa keskeiseksi, koska lajit syntyivät osittain vastareaktiona perinteisen urheilun koettuihin ongelmiin: mukaan pääsemisen vaikeuteen, kovaan kilpailullisuuteen, syrjintään ja jäykkään hierarkkisuuteen. Harrastajat puhuvat paljon kunnioituksesta, ja juuri tämä puhe tekee näkyväksi sitä ulossulkemista ja epätasa-arvoa, jota liikunnassa ja julkisessa tilassa edelleen esiintyy.

Yhdenvertaisuudella tarkoitetaan sitä, että ihmiset ovat samanarvoisia riippumatta esimerkiksi sukupuolesta, iästä, alkuperästä, vammaisuudesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Vaihtoehtoliikunnan yhteisöissä tätä periaatetta pidetään esillä arjen tasolla: kaikilla pyritään olemaan sama mahdollisuus osallistua, kokeilla ja onnistua ilman, että taustatekijät määräävät paikan yhteisössä. Sama tavoite näkyy laajemminkin suomalaisessa liikunnassa – esimerkiksi keskustelussa siitä, miten liikunnan ilo kuuluu kaikille lapsille taustasta ja varallisuudesta riippumatta.

Mitä Anni Rannikon väitöstutkimus osoitti?

Yhteiskuntatieteiden maisteri Anni Rannikon sosiologian alaan kuuluva väitöstutkimus tarkasteli nimenomaan vaihtoehtoliikunnan alakulttuureja ja niiden moraalisia järjestyksiä. Keskeinen havainto oli, että skeittausta, roller derbyä, parkouria ja muita uusia lajeja harrastavat nuoret pyrkivät kohti yhdenvertaista, yhä useammalle avointa ja moninaisuutta kunnioittavaa liikuntakulttuuria. Tutkimuksen mukaan tämä muutos heijastuu myös laajemmin yhteiskuntaan, ei vain liikuntakentälle.

Rannikon väitöskirja tarkastettiin Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa keväällä 2018. Vastaväittäjänä toimi VTT Kaarlo Laine Likes-tutkimuskeskuksesta (Liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiö) ja kustoksena professori Leena Koski Itä-Suomen yliopistosta.

Kunnioitus ja julkisen tilan haltuunotto

Kunnioituspuheen ytimessä on kysymys siitä, kuka saa käyttää julkista tilaa ja miten. Vaihtoehtolajit johdattavat liikkumisen uudenlaisiin paikkoihin, kun kaiteet, seinät, puistonpenkit, katukivet ja kalliot muuttuvat liikuntavälineiksi. Kaikki kaupunkitilan käyttäjät eivät tätä hyväksy, ja harrastamista hankaloitetaan toisinaan suunnittelemalla ympäristöt lajeille sopimattomiksi tai kieltämällä niiden harrastaminen yhteisissä tiloissa.

Näin yhdenvertaisuuden vaatimus kytkeytyy laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun epätasa-arvosta, vihapuheesta sekä syrjinnän hyväksymisestä ja siitä vaikenemisesta. Rannikon mukaan kunnioitukseen ja yhdenvertaisuuteen perustuvat sosiaaliset suhteet eivät ole itsestään selviä liikunnassa – eivätkä myöskään ympäröivässä yhteiskunnassa.

Reilun pelin eetos voi kätkeä eriarvoisuutta

Tutkimuksen kriittisin havainto on, että vaikka vaihtoehtolajeissa suhtaudutaan epätasa-arvoon kielteisesti, yhteiskunnan kaikkea eriarvoisuutta ei saada niissäkään haastettua. Perinteisiä liikunnallisen taitavuuden ja kehon kyvykkyyden ihanteita on vaikea ohittaa kokonaan, ja Rannikon mukaan myös heteroseksuaalinen maskuliinisuus, aikuismaisuus ja argumentointikyky ovat vaihtoehtoliikunnassa eduksi.

Olennaista on, että reilun pelin eetos voi paradoksaalisesti kätkeä eriarvoisuutta. Kun syrjinnän vastustamiseen on sitouduttu julistusten ja periaatteiden tasolla, syrjintää on vaikea nähdä, osoittaa ja arvostella – sitähän ei periaatteessa pitäisi tapahtua. Ulossulkeminen jää helposti piiloon niiltä, joita se ei suoraan kosketa. Siksi niin sanotun kunnioituksen politiikan toteutumista on syytä seurata järjestelmällisesti eikä luottaa siihen, että hyvät periaatteet toteutuvat itsestään.

Miten yhdenvertaisuutta edistetään suomalaisessa liikunnassa?

Suomalaisessa liikunnassa yhdenvertaisuutta ohjaavat sekä lainsäädäntö että urheilujärjestöjen oma työ. Kaksi keskeistä lakia ovat yhdenvertaisuuslaki (1325/2014), joka kieltää syrjinnän muun muassa iän, alkuperän, vammaisuuden ja seksuaalisen suuntautumisen perusteella, sekä liikuntalaki (390/2015), jonka lähtökohtiin kuuluvat yhdenvertaisuus, tasa-arvo ja eriarvoisuuden vähentäminen. Liikuntalain mukaan valtionavustuksia jaettaessa otetaan huomioon, miten järjestö edistää yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa.

Käytännön vastuu on kuitenkin seuroilla, järjestöillä ja kunnilla, joiden tehtävä on tehdä toiminnasta saavutettavaa, esteetöntä ja turvallista. Esteettömyys koskee sekä tiloja että asenteita: liikuntapaikkojen fyysistä saavutettavuutta, välineiden saatavuutta ja ilmapiiriä, jossa kiusaamista tai häirintää ei suvaita. Ongelmat ovat todellisia – esimerkiksi monet vammaiset lapset ja nuoret ovat kertoneet kokeneensa liikunnan parissa kiusaamista tai syrjintää.

Viime vuosina keskiöön ovat nousseet häirinnän ehkäisy ja turvallisemman toiminnan periaatteet. Aihetta on käsitelty laajasti myös urheilun omassa #metoo-keskustelussa, ja seuroille on tarjottu konkreettista tukea esimerkiksi häirintävapaan urheilun koulutuskiertueilla. Yhdenvertaisuus ei toteudu pelkillä periaatteilla, vaan se vaatii rahoitusta ja rakenteita: osuva esimerkki on keskustelu siitä, miten paraurheilijoiden omavastuu ei edistä yhdenvertaisuutta.

Kenelle vaihtoehtoliikunta sopii?

Vaihtoehtoliikunta sopii erityisesti niille, jotka etsivät liikunnasta omaehtoisuutta, luovuutta ja yhteisöllisyyttä ilman kilpailupaineita. Koska lajeissa edetään omaan tahtiin ja tavoitteet asetetaan itse, ne voivat madaltaa kynnystä liikkua myös silloin, kun perinteinen seuraurheilu tuntuu liian suorituskeskeiseltä. Monelle juuri ryhmän kannustava ilmapiiri on ratkaiseva – samasta syystä esimerkiksi ryhmäliikunta madaltaa treenikynnystä monilla muillakin aloilla.

Aloittaminen on usein edullista ja joustavaa: moniin lajeihin riittää peruskalusto, ja treeneihin pääsee mukaan kaupungin skeittiparkeissa tai paikallisen yhteisön avoimissa vuoroissa. Jos et vielä tiedä, mikä laji sopii sinulle, kannattaa kokeilla useampaa ennen valintaa – apuna voi käyttää vaikkapa vinkkejä siihen, miten löydät itsellesi sopivimman liikuntamuodon.

Yleisimmät virheet ja väärinkäsitykset

Yleisin väärinkäsitys on, että vaihtoehtolajit olisivat vaarallisia tai vain pienen erikoisporukan juttu. Todellisuudessa valtaosa harrastamisesta tapahtuu ohjatusti ja turvavarusteiden kanssa, ja yhteisöt ovat tyypillisesti avoimia uusille tulokkaille. Toinen yleinen erehdys on olettaa, että koska lajit korostavat yhdenvertaisuutta, ne olisivat automaattisesti täysin tasa-arvoisia. Rannikon tutkimus muistuttaa, että hyvätkään periaatteet eivät yksin poista piileviä hierarkioita.

Kolmas sudenkuoppa on tarkastella liikkumista ja liikkumattomuutta pelkästään yksilön valintana. Kun vähäisen liikkumisen syyksi nähdään vain yksilön laiskuus, jäävät liikkumista rajoittavat tekijät – kuten syrjintä, esteellisyys tai harrastamisen hinta – huomiotta. Neljäs virhe on ajatella, että julkisen tilan käyttö on aina ongelmatonta; käytännössä harrastajien ja muiden kaupunkilaisten välille syntyy jännitteitä, jotka kannattaa ratkoa yhdessä kaupunkisuunnittelun keinoin.

Teoksen tiedot ja mistä kirjan saa

Väitöstutkimus on julkaistu kirjana: Anni Rannikko, Kamppailua kunnioituksesta. Vaihtoehtoliikunnan alakulttuurien moraaliset järjestykset. Teos kuuluu Nuorisotutkimusverkoston/Nuorisotutkimusseuran julkaisusarjaan (julkaisuja 201) ja on 176-sivuinen. Kirja on kirjoitettu suomeksi, ja siinä on myös englanninkielinen osuus.

Kirjan voi hankkia Nuorisotutkimusseuran verkkokaupasta, josta löytyvät myös tarkat julkaisu- ja hintatiedot. Teos sopii kaikille, jotka haluavat ymmärtää syvällisemmin vaihtoehtoliikunnan kulttuuria ja sitä, miten yhdenvertaisuutta liikunnassa rakennetaan.

Usein kysytyt kysymykset (FAQ)

Mitä vaihtoehtoliikunta tarkoittaa?

Vaihtoehtoliikunta tarkoittaa omaehtoisia, usein nuorten itse organisoimia lajeja, jotka ottavat etäisyyttä perinteisen kilpaurheilun rakenteisiin. Tyypillisiä esimerkkejä ovat skeittaus, parkour, roller derby ja potkulautailu.

Miksi näissä lajeissa korostetaan yhdenvertaisuutta?

Lajit syntyivät osin vastareaktiona perinteisen urheilun kilpailullisuudelle, hierarkioille ja ulossulkemiselle. Harrastajat korostavat kunnioitusta ja yhdenvertaisuutta, jotta mukaan pääseminen olisi mahdollisimman monelle avointa.

Toteutuuko yhdenvertaisuus vaihtoehtoliikunnassa aina?

Ei automaattisesti. Anni Rannikon väitöstutkimuksen mukaan vaihtoehtolajeissakin säilyy piileviä hierarkioita, ja hyvätkään periaatteet eivät yksin poista eriarvoisuutta. Siksi toteutumista on syytä seurata.

Kuka tutki aihetta ja missä?

Yhteiskuntatieteiden maisteri Anni Rannikko tutki vaihtoehtoliikunnan alakulttuureja sosiologian väitöstutkimuksessaan, joka tarkastettiin Itä-Suomen yliopistossa keväällä 2018.

Miten pääsee aloittamaan vaihtoehtolajin?

Monet lajit ovat edullisia ja matalan kynnyksen harrastuksia: aloittaa voi kaupungin skeittiparkeissa tai paikallisten yhteisöjen avoimilla vuoroilla. Turvavarusteet ja vertaisten ohjaus kannattaa ottaa heti mukaan.