Perheliikunta on eri-ikäisten läheisten yhdessä liikkumista. Muistan oman äitini kertoneen, etteivät hänen vanhempansa juurikaan liittyneet hänen ja sisarustensa liikuntaleikkeihin. Tai se oli täysin absurdi ajatus, että he olisivat harrastaneet jotain samaa lajia yhdessä. Toki äitini oli tehnyt isoäitini kanssa kotitöitä (tai joutunut hänen määräyksestään niitä tekemään), joka lasketaan nykyään perheliikunnaksi.
Omassa lapsuudessani äiti toimi liikkumiseni apuna lähinnä siinä mielessä, että hän kuskasi yläkouluikäistä nuorta jalkapalloilijaa toiseen kaupunkiin pelaamaan. Hän tarjosi siis puitteet, mahdollisuuden harrastaa liikuntaa ja siihen liittyvät varusteet. Mutta omaehtoista liikuntaa harrastin lapsuudessa pääasiassa yksin tai kavereiden kanssa. En olisi voinut ajatellakaan, että kävisin säännöllisesti vanhempani kanssa yhdessä kuntosalilla tai ryhmäliikunnassa.
Liikkuminen muuttuu
Työssäni kuntokeskuksessa olen päässyt seuraamaan läheltä mielenkiintoista muutosta, jossa vanhemmat ja nuoret ovat alkaneet liikkua yhdessä kuntosalilla ja ryhmäliikunnassa. Kuin vanhempien ja lasten välinen liikunnallinen kuilu olisi kaventunut. Vanhemmat toimivatkin tärkeänä liikunnallisena esimerkkinä lapsilleen, jos on uskomista Liikunta & Tiede -lehdessä julkaistuun tutkimusartikkeliin: Vanhempien ja kavereiden tuen yhteys nuoruusiän fyysiseen aktiivisuuteen. Siinä tutkijat havaitsivat, että aktiivisesti liikkuvat nuoret saivat liikuntaan tukea vanhemmiltaan ja kokivat liikkumisen tärkeämmäksi kuin vähemmän liikkuvat nuoret.
Vuoden 2018 lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymistä tutkivassa raportissa kysyttiin lasten ja nuorten syitä liikkumattomuuteen. Yksi yleisimmistä syistä oli se, ettei kodin lähellä ole kiinnostavan lajin ohjausta tai liikuntapaikkoja. Aluehallintoviraston vuoden 2020 raportin mukaan lähiliikuntapaikkojen määrä on kuitenkin lisääntynyt. Onko siis lasten liikunnasta kadonnut mielikuvitus, jos liikuntaa harrastaakseen tarvitsee aina ohjausta tai täysin liikuntaan suunnitellun ympäristön? Tai jonkin älypuhelimen pelisovelluksen, joka haastaa etsimään pelin palkintoja lähiympäristöstä reippaillen? Voisiko perheliikunta olla yksi ratkaisu kehittämään lasten ja miksei myös aikuisten myönteistä suhdetta liikuntaan?
Esimerkiksi Sydänliiton artikkelissa Annukka Alapappila kirjoittaa perheliikunnan tukevan lapsen kehitystä ja samalla se auttaa vanhempia kasvatuksessa. Perheliikuntaa voi harrastaa omaehtoisesti tai ohjatusti. Omaehtoiseen perheliikuntaan lasketaan yhteiset siirtymiset omin jaloin paikasta toiseen (esim. kauppareissut, koulumatkat ja retket), kotityöt sekä pihaleikit- ja pelit.
Omaehtoinen perheliikuntahetki antaa vanhemmille mahdollisuuden opettaa omia lapsuuden pihaleikkejä lapsille ja lapset voivat tutustuttaa vanhempansa omiin opittuihin leikkeihinsä. Jolloin parannetaan mahdollisesti perheen yhteishenkeä ja tehdään liikuntahetkestä kiva kokemus. Omaehtoisessa liikunnassa on se hyvä puoli, että sen kestoa ei tarvitse määritellä ja tauot saa päättää itse. Jotakin leikkiä voidaan leikkiä pitempään, toista vähemmän. Haaste omaehtoisessa liikunnassa on myös sen vapaudessa: tuleeko sitä harrastettua, jos sille ei ole raivattu arjen kiireiden keskellä riittävästi tilaa tai päätetty tiettyä kellonaikaa, milloin sitä voisi yhdessä harrastaa?
Ohjattuja perheliikuntatunteja järjestetään niin yksityisissä kuntokeskuksissa kuin urheiluseuroissakin. Ohjatuissa liikuntahetkissä helpottaa varmasti aikuisia se, että ohjauksesta vastaa liikunnan ammattilainen, jolloin ei tarvitse itse pohtia, miten liikutaan. Toisaalta ohjattu liikunta yleensä maksaa.
Vinkkikortit käyttöön
Jos mietityttää, että mitenköhän sitä saisi aktivoitua itsensä ja lapsensa liikkumaan sekä samalla viettämään yhteistä aikaa, on perheliikunta erinomainen vaihtoehto. Voitte vaikka aloittaa kotipihassa ja lähiympäristössä näillä perheliikunnan vinkkikorteilla.
Vinkkikortit kannustavat leikkiin ja hullutteluun. Niitä lukiessa inspiroituu ja voi olla, että alatte keksiä tilanteesta riippuen omia versioita liikuntaleikeistä. Vinkkikorteissa korostuu se, että aikuisenakin kannattaa olla välillä seikkailumielellä ja yrittää katsoa maailmaa lapsen silmin. Voiko koulusta kotiin kävellessä harrastaakin aarteenetsintää: löytää pieniä oksia, kiviä ja lehtiä, joista sitten kotona askarrellaan taideteoksia? Kävelty kotimatka tuntuukin paljon lyhyemmältä (vaikka se todennäköisesti pitenee) ja kerätessä maasta jotain, tulette tehneeksi kyykkyjä ja kumarruksia.
Monille liikunta tarkoittaa vain ohjattua liikuntaa, mutta useat meistä touhuavat kaikenlaista omaehtoista liikkumista. Todennäköisesti he pitävätkin siitä siihen asti, kunnes joku sanoo, ettei se ole oikeaa liikuntaa ja sillä ei saa timmiä vartaloa ja lihaksikkaita käsivarsia tai kapeaa keskivartaloa ja pyöreitä pakaroita bla bla bla blaa.
Liikunnan ei tarvitse olla aina niin vakavaa. Tai siis sen ei tarvitse olla sitä koskaan. Kunhan touhutaan yhdessä.
Kirjoittaja: Juha Koivuporras
